LAJIRAJAT ALAS, MONILAJISUUS YLÖS

Mitä johtopäätöksiä voimme vetää Huippu-urheilun muutosryhmän ensimmäisestä vuodesta? Mikä yhdistää viime vuosikymmenten menestyneimpiä suomalaisia urheilijoita? Mihin seikkaan erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota, kun kehitämme urheilijan polun lapsuus- ja nuoruusvaihetta.

Vastaus näyttää itsestään selvältä. Meidän on kannustettava lapsia harrastamaan monipuolisesti, mitä useampia lajeja sen parempi. Varhainen erikoistuminen vain yhteen lajiin ei johda harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta huipulle.

Kaikki käytettävissä olevat tutkimustulokset viittaavat samaan kuin 80 tekemäämme urheilijahaastattelua: monilajisuus johtaa kansainväliselle huipulle, yksilajisuus korkeintaan kansalliselle huipulle.

Haastattelemamme suomalaishuiput harrastivat keskimäärin 4-5 eri lajia alle 12-vuotiaina. Itse kilpailin 12 eri lajissa, ja vielä 21-vuotiaana keskittyessäni keihäänheittoon pelasin nykyistä II divisioonaa vastaavassa Suomi-sarjassa koripalloa.

Emme ole löytäneet juuri lainkaan näyttöä sille, että varhainen erikoistuminen yhteen lajiin johtaisi huipulle.

Miksi monilajisuus kannattaa?

Lapsi saa automaattisesti monipuolisemman fyysisen pohjan – nopeus-, voima- ja kestävyysominaisuudet kehittyvät eri tavalla eri lajeissa.

Lapsi saa monipuolisemman motorisen pohjakunnon ja sellaisen liikepankin, joka palvelee pitkässä juoksussa sekä harjoittelua että kilpailemista.

Lapsi saa psyykkisen monikunnon, joka vahvistaa motivaatiota, uskoa ja rohkeutta. Kun on urheillut yksin, toisten kanssa, eri lajeissa etuperin ja takaperin, voi lähteä vesikelillä hiihtämään ja sumussa hyppäämään ihan eri itseluottamuksella kuin yhden lajin harrastajat.

Lajien vahvoja toimintakulttuureita yhdistämällä tulee henkisesti vahvoja mestareita. Jääkiekkoilijan psyyke ei rakennu vahvaksi pelkästään lyöntilaukauksia lyömällä jäähallissa. Lapuan painisalilla harjoitteleva löytää aina jotain mielenkiintoista uutta viereisestä koripallohallista ja päinvastoin.

Lisäksi, monipuolinen harjoittelu ennaltaehkäisee vammautumisia. Nykyään näkee liian usein 16-vuotiaita, jotka eivät urheilulukioon tai urheiluopistoon tullessaan kykene harjoittelemaan kahdesti päivässä, koska paikat kipeytyvät heti. Pohjat eivät ole riittävät, ja kehon valmius kovaan kuormittamiseen puuttuu.

Yksipuolisesta tekemisestä syntyy lihasten liikerajoitteisuutta ja jumiutumista.

Mitä useampi valmentaja lasta opettaa, sitä parempi on lopputulos. Allekirjoittaneella oli lapsuus- ja valintavaiheessa 15-20 eri valmentajaa.

Yksilajinen tekeminen on kuin kananlento. Se ei johda urheilijan polkua korkealle.

Tätä meidän on mietittävä. Tästä meidän on puhuttava enemmän. Aivan liian usein vetoamme salivuoroihin ja maksuihin. Jopa alle 10-vuotiaita kielletään harrastamasta toisia lajeja. Koko urheilumme uhkaa yksilajistua.

Tervetuloa monilajisuuden uusi aika!

2 Kommenttia

Tuon yllämainitun lisäksi meidän pitää palauttaa liikunnan ilo lasten ja nuorten urheiluun! Liikunta on hauskaa ja mukavaa vaikka sitä tehdäänkin tosissaan! Miksi meidän urheilijoille ja heidän vanhemmillaan on niin kauhea kiire? Minne - työelämäänkö? Eläkeikä nousee koko ajan, joten hoppu pois, kyllä te urheilijatkin ehditte ihan riittävän kauan tekemään töitä ja maksamaan veroja :) Urheilkaa ja nauttikaa siitä urheilemisesta. Milloin siitä on tullut raskasta työtä?

Itse muistan, että elämäni parasta aikaa oli lukioaika! Ei mitään huolta huomisesta ja huolto pelasi kotona! Nyt on kiire ja stressi opiskelun ja urheilemisen kanssa - kaikesta on stressiä?

Ja miksi meidän valmentajat kiukuttelevat, jos urheilija on jonkun toisen lajin treeneissä? Tai miksi vanhemmat ovat kiukkuisia, jos joku lapsi on jonkun lajin treeneistä pois koska on toisen lajin treeneissä? Pitäisikö häntä joka lajissa rangaista siitä, että on jossain muualla eikä antaa hänelle peliaikaa? Tai miksi me aikuiset kuljetamme lapsiamme treeneihin autolla? Miksemme mene yhdessä heidän kanssaan pyörällä jalkkistreeneihin?

---

Olen ilman muuta samaa mieltä, että monipuolisuus kanattaa ja siihen pitää kannustaa. Ja on totta että liikunnallisesti lahjakkaat nuoret pärjäävät lähes lajissa kuin lajissa, se ei ole ongelma kilpailessakaan. Mutta ongelma johon itse olen törmännyt yksilölajin valmentaja ja seuratoimijana. Nuoren harrastaminen kyllä onnistuu useassa yksilölajissa, mutta yhtälö yksilölaji/t ja joukkuelaji/t ei onnistu, koska lapsen/nuoren täytyy joukkuelajin valmentajan mielestä käydä lähes joka harjoituksessa jotta hän pääsisi siellä pelaamaan. Ymmärrän tämän \"tasapuolisuus\" näkökulmasta, mutta en \"lajikateuden\" näkökulmasta. Minulle riittää yksilölajin näkökulmasta jos 8-10 vuotias käy kerran viikossa lajini harkoissa ja kilpailee jos haluaa. Ja tähän onnistuu yhdistää vielä 2-3 yksilölajia lisää, homma toimii. Mutta jos ehdotat joukkuelajin valmentajalle, että junnu voisi käydä 1-2x/vko ko. lajin harkoissa, niin sepä ei onnistukaan, vaan tulee vaatimus 2-4xvko. Eli tällä torpataan minun mielestäni se todellinen monipuolisuus.

---

Kirjoita kommentti ja osallistu keskusteluun. Kommentointi edellyttää kirjautumista palveluun.